Gastit nauttivat kalastuksesta. Ja viihdympä nykyään itsekin vavan varressa. Innostus kalastukseen puhkesi viime kesänä ja tällä kaudella on jouduttu jopa vähän toppuuttelemaan, kun varsinkin Ottoa on vaikea saada narrauspuuhista punkkaan. Viime kesä mentiin vielä täysin mato-ongella. Välillä ottimatoja ei ollut saatavilla ja allekirjoittanut joutui kaivamaan pentterin ruokakaapeista jos jonkinmoista syöttiä eväkkäille. Myös syöttitaikinaa on paatissa keitelty. Kahvinpuruilla ja ilman. Kerran jos toisenki.

Joulupukki toi Otolle ensimmäisen oman virvelin josta poika on kovin ylpeä. Vieheetkin lentävät jo pääsääntöisesti veteen. Välillä niitä tosin vieläkin irroitellaan milloin mistäkin. Heittopaikka valitaan kuitenkin aina niin, että ainakin suuremmilta vahingoilta vältyttäisiin. Vieheet ovat tärkeitä ja kyllä siinä tahtoo pojalla tippa linssiin tulla jos otti pohjaan jää. Madoista ei niin väliä. Saatikka taikinasta.

Juhannuspurjehdukselle lähtiessämme en ehtinyt lähteä matoja pihan perältä tonkimaan. Prisman urheiluosastolta ostimme purkin kastematoja. Kyllä. Ostimme kastematoja. Purkissa niitä oli sisällysluettelon mukaan arviolta 50 kappaletta. Ja pitihän niitä heti Hailuodossa päästä testaamaan.

Kalansaaliimme on tähän mennessä koostunut, viime ja tämä kesä mukaanlukien, muutamasta ahvenesta ja tusinasta seipiä. Ei ole haitannut. Hymy on ollut herkässä –kala kuin kala. Jokainen saalis on ikuistettu ennen takaisin veteen kippaamista.

Perjantaina matoja ei juurikaan kulunut. Kalaa kyllä tuli. Pieniä piiikkikaloja nousi melkein joka heitolla ja niitä akvaarion verran ämpäriin kerättiin. Pieni kala nielaisi aina lieron pään ja madon pystyi vetäisemään ehyenä pois kalasta pois ja taas mentiin. Yhdellä ja samalla madolla. Lauantaina oli jälleen kiire laiturille vaikka vettä tuli kuin aisaa. Ja ehkä juuri siksi. Otto oli kuullut että sateella syö. Ei siinä auttanut muu kuin lähteä kaatosateeseen trioa assisteeraamaan. Saalista tuli heti. Särkiä nousi yksi toisensa jälkeen ja minä heiluin kuin heinämies helteellä. Heti kun olin irroittamassa yhdeltä kalaa, toisen odottaessa koukkuunsa matoa, huusi kolmas ”Äiti! Täällä on kala”. Naapuriveneissä katseltiin touhua sateelta suojassa ja naureskeltiin hyväntahtoisesti. Ja kyllähän tuo härdelli itseäkin nauratti.

Kuvassa perjantain piikkikaloja.

Kaiken tohinan keskellä matopurkkimme kansi lensi mereen ja lieroille piti keksiä uusi säilö. Haimme veneestä tyhjän, kevytkantisen, ruokajogurttipurkin ja pistimme madot siihen talteen. Purkki säilöttiin muutaman välisijoituspaikan jälkeen yhteen takabokseista. Sunnuntaina pakatessamme kamppeita huomasin pyykkipussin reunalla luikertelevan kastikkaan. Kansi ei siis täysin pitänytkään. Nostin toista muovipussia lattialta ja näky oli ällöttävä. Lattialla oli kuin vaalenpunainen tippaleipä joka muutti muotoaan matojen luikerrellessa toistensa ympärillä. Heittäydyin prinsessaksi ja huusin kipparin apuun keräämään lierot talteen. Ajatus siitä että purkkia oli säilytetty muutama tunti myös päällystön tiloissa keulapiikissä puistatti.  Ja kieltämättä puistattaa vähän vieläkin. Ei matoja punkkaani kiitos. Oppia ikä kaikki. Ensi kerralla madot suljetaan purkkiin jonka kansi on taatusti tiivis. Ja ehkä sitä taikinalla kalastamistakin voisi taas harkita…