Perjantaina aamulla kuulin ensimmäisen varman merkin lähestyvästä syksystä: radiossa soi Mamban ”Vielä on kesää jäljellä”.

Kristiina oli työreissulla. Yksin minun ei kuitenkaan tarvinnut merelle lähteä, sillä matkaan lähti kolme reipasta matruusia.

Lähdimme liikkeelle klo 16. Tuuli oli N 1-3 m/s, joten Röyttään mennessä ei juuri viitsinyt ryhtyä purjeita nostamaan. Katoimme sitlooraan välipalaa ja ajelimme moottorilla.

Otto hautautui peräpunkkaan katselemaan pelivideoita Youtubesta.

Ida on saanut juuri eskarikirjan ja ensimmäistä kertaa kotiläksyjä. Ne täytyi tietenkin tehdä heti veneessä valmiiksi.

Otto sai vastuullisen tehtävän Röyttään töijatessa. Kiinnitin poijuhaan poijuun, mutta Oton tehtäväksi jäi säännöstellä köyttä. Otto oli ylpeä suorituksestaan. Eikä suotta, sillä manööveri meni tosi hyvin.

Pimenevä ilta oli Röytässä tunnelmallinen. Miehistön nukkumaanmenon jälkeen jaksoin istua sitloorassa vain hetken, ennen kuin uni alkoi minullakin painaa.

Sunnuntaina Röytästä lähti jälleen veneitä kotimatkalle jo aikaisin aamulla. Me emme pitäneet tälläkään kertaa kiirettä.

Röytän sataman turvallisuus alkaa jo aikalailla huolettaa. Olimme kiinnittäneet Mamarosan ns. purjevenelaiturin melkein päähän länsipuolelle.

Aamupäivällä auringon valo tuli siten sopivasta suunnasta, että yksi laiturien välissä olevista vanhoista betonipainoista kuulsi pintaan Mamarosan lähellä. Kuulin muutama viikko sitten, että painoja on käyty vastikään tutkimassa sukeltamalla. Ainakin osan niistä päällä on vettä vain hiukan yli metri. Sataman opasteethan kertovat tuolla alueella vettä olevan vähintään kaksi metriä.

Lähdimme lopulta liikkeelle kahden aikoihin. Chef Lotina hääräili pentterissä. Tuuli oli W 4 – 5 m/s. Sain nostettua purjeet hyvin yksinkin ja meno oli mukavan leppoisaa.

Virpiniemen tienoilla tuuli alkoi heiketä. Vaihdoimme keulapurjeeksi genaakkerin ja kulkua tuli hiukan lisää.

Oulun edustalla ei enää ison ja genaakkerinkaan yhdistelmällä saanut tukevaan rouvaan vauhtia. Sää oli sopivampi aivan toisenlaisille menopeleille, mutta lilluimme purjeiden kanssa kuitenkin iltaan asti.

Lauantaina heräsimme hienoon säähän Oulunsalon Varjakassa. Siellä oli kohta alkamassa Varjakka Purjehdus, meidän purjehdusseuramme järjestämä kilpailu. Hetken aikaa harkitsimme osallistumista, mutta emme kuitenkaan lähteneet mukaan. Syy oli enimmäkseen aikataulullinen. Halusimme ehtiä Röyttään varhain, jotta ehtisimme viettää aikaa hiukan sielläkin. Kisaan osallistuminen olisi tarkoittanut, että olisimme päässeet Röyttään ehkä vasta klo 19 – 20 aikoihin. Lisäksi on tosiasia, että S/Y Mamarosa ei ole kilpavene. Kaikella on hintansa, hyvällä merikelpoisuudellakin. Vankasti rakennettuna se on painava. Takila on tehty lähinnä pitkän matkan avomeriolosuhteisiin, ei hienosäätämiseen lyhyellä radalla. Mutta ehkäpä joskus käymme jonkun kisan ajamassa.

Lähdimme kilpailijoiden alta pois miettimään reittiä. Tuuli oli lähtiessä NW-NNW 4 m/s. Näytti siltä, että sekä sisä- että ulkoreitti tarkoittaisi aivan samanlaista luovimista. Valitsimme ulkoreitin ja moottorilla ajon, toistaiseksi.

Ida ohjaili laivaväylää pitkin. Menimme löyhän mutkan kautta Maijan väylään. Maijanleton takaa kiersimme Kajavien ulkopuolelle ja Isomatalan sisäpuolelta pohjoiseen vieville väylille.

Moottorilla ajaminen alkoi jo tympäistä. Nostimme ison. Tuuli oli voimistunut hiukan ollen NW 5 – 6 m/s ja lisäksi repivän puuskainen. Kun oli vielä luovimista tiedossa, niin nostimme ST-jibin vaivattomien käännösten toivossa. Jo yhden luovin jälkeen totesimme, että tuulta ei kuitenkaan ollut jibille tarpeeksi. Vaihdoimme isoon genoaan. Johan lähti vene mukavasti vauhtiin ja ajoimme purjeilla Röytän sataman suulle asti.

Otto ja Ida halusivat käydä pelastusliiviuinnilla.

Emil lähti minun ja seurakaverimme Jarin kanssa seuran pursimajalle saunomaan.

S/Y Hanhi oli paluumatkalla Perämeren kierrokselta. He olivat käyneet monissa samoissa satamissa kuin mekin aiemmin kesällä. Illanpäälle oli mukava vertailla kokemuksia.

Illalla chef Lotina paistoi ison kasan mainiota pihvilihaa. Jari tuli onneksi auttamaan niiden syömisessä.

Tiesimme etukäteen että perjantaina ei vesille päästäisi tai ainakin lähtö venyisi myöhään iltaan. Idalla oli tärkeä meno, ystäviensä syntymäpäiväkekkerit. Suunnitelmanamme oli yöpyä veneilykeskuksessa ja irroittaa köydet aikaisin aamulla ennen miehistön heräämistä. Perjantaina suunnitelmat kuitenkin muuttuivat.

Kiireinen viikko unohtui heti köysien irrottua, vaikka matka oli lyhyt ja sekin koneajoa. Merellä on hyvä olla. Varjakkaa lähestyessä alkoi puhelin soimaan. Saareen oli töijannut kanssaveneilijöitä uuteen laituriin. Me ajoimme kuitenkin vanhaan laituriin koska halusimme sähköä.

Lapset katselivat elokuvaa ja me aikuiset nautimme pimenevän illan rauhasta. Oulun valot näyttivät tulimereltä Varjakasta katsottuna.

Miehistön jo mentyä nukkumaan saapui seurakaverimme Jari kanssamme iltaa istumaan. Vääjäämättä lähestyvä kauden loppu hiipi jo mieleen ja puheisiin. Ihan vielä ei kuitenkaan ole sen aika. Onneksi.

Päällystölle en laittanut lämmintä pöytään. Nautimme patonkia espanjalaisen juuston, leikkeleiden ja viinin kera. Laitetaan siis tähän resepti muutaman viikon takaa. Herkullisten bratwurstien lisäke oli seuraavanlainen:

Keitettyjä perunoita lohkottuna
Ranskankermaa
Pätkä purjoa
Kokojyväsinappia
Kapriksia.

Sekota pottujen joukkoon ranskankermaa, purjoa ja kokojyväsinappia. Kuumenna pannulla. Mausta. Heitä kapriksia sekaan ja tarjoile makkaran kylesä oluen kera. Toimii.

Emil on pelimies. Yleensä tietokone- ja konsolipelien parissa aikaansa viettävä miehenalku on nyt innostunut myös korttipeleistä. Erityisesti hän tykkää pelata Espanjalaista paskahousua. Hänelle pelin nimeksi on tosin kerrottu pussihousu.

Kun sunnuntain aamiaistarpeet oli kerätty pöydästä, Emil sai haastettua Veeran pelaamaan.

Kävimme Röytässä kävelyllä ja syöttämässä lampaita. Simolle ja Hemmolle maistui hyvin pihlaja.

Kotia kohti lähdettyämme sadekuuro lähestyi kovaa vauhtia ja tuli päälle jo Satakarin kupeessa. Heti sateen mentyä nostimme purjeet. Tuulta oli suunnaltaan aika vaihtelevasti W-N 4 – 5 m/s. Leppoisaa avotuulta siis.

Virpiniemen eteläreimarilla kohtasimme todella kummallisen tilanteen.

Perässämme tuli purjevene täysin moottorin voimalla. Meidän nopeus oli noin neljä solmua, moottorilla kulkevan arviolta viisi solmua. Olin valinnut ajolinjan siten, että sivuuttaisimme reimarin noin kolmen metrin etäisyydeltä. Melko läheltä siis, mutta siten uskaltaisin tällä kelillä tuulen alapuolelta ajaa.

Me ajoimme siis purjeilla. Perässä tullut vene saavutti vähitellen ja melko lähelle reimaria päästyämme huomasin sen pyrkivän meidän vasemmalle puolelle. Vene tuli todella lähelle. Huusin heille, että ”älkää tulko noin lähelle”. Vene ei reagoinut pyyntööni mitenkään. Veneiden kyljet olivat alle metrin päässä toisistaan. Ilmeisesti vene yritti ajaa meidän ja reimarin välistä, jossa ei todellakaan ollut tilaa. Saman tien kuului kolinaa, kun he törmäsivät reimariin. Vene jatkoi matkaa edes hidastamatta.

Yritin loppumatkan miettiä, mitä veneen kipparin päässä oikein liikkui. Ilmeisesti hän yritti ajaa välistä johon ei voinut mitenkään mahtua. Mutta vaikka tilaa olisi ollut tuplaten enemmän, ei tuollainen manööveri silloinkaan olisi ollut turvallinen. Miksi vene ei voinut ohittaa meitä toiselta puolelta? Siellä olisi ollut tilaa. Nämähän ovat aivan perusasioita: ei toista alusta kuulu mennä liian lähelle, moottorilla liikkuva väistää purjeilla liikkuvaa. Mitä päässä oikein liikkui?

Tuuli heikkeni Sudenväylän jälkeen. Rajahaudan edustalla vaihdoimme keulapurjeeksi genaakkerin. Sillä saimme ajella aina Oritkariin asti.

Tälle reissulle sattui ukkosta, epäkohtelias kilpailulautakunta ja pelottavasti käyttäytyvä purjevene. Tosi mukavaa meillä kuitenkin oli. Mainion saunan lisäksi saimme myös hyvää ruokaa. Kiitos seurasta, Mika ja Veera.