Tälle viikonlopulle oli alun perin suunniteltu äijäpurjehdusta. Tarkoitus oli lähteä S/Y Mamarosalla ja 1 – 2 muulla purjeveneellä tekemään vähän pidempi lenkki – Kemiin tai Sandskäriin. Porukkaan osui kuitenkin niin paljon sairastumisia ja muita menoja, että reissu täytyi perua.

Kristiinalla oli muuta menoa maissa, siksihän äijäreissukin oli tähän bookattu. Päätin sitten lähteä yksinpurjehdukselle, ihan keskenään.

Tuuli oli Vihreäsaaressa NNW 5 m/s ja sellaisena sen oli ennustettu pysyvänkin. Luovin Oulun edustan. Sudenväylässä tuuli lerpahti ja pyöri, mutta en ottanut konetta avuksi. Kellonmeri meni leppoisasti tasaisella kylkituulella.

Muutama sailfie piti matkalla ottaa, jotta saa jotakin kuvitusta tähän blogiin

Hopreenin kohdalla ilmoitin ohituksesta Virpiniemen varavartiostolle, tuttavalle joka asuu likimain itäviitan kohdalla rannassa. Pekka tuli rannalle tervehtimään, joten tein lipputervehdyksen.

Kropsua lähestyessä keli muuttui. Tuuli nousi ja oli NNW 7 – 10 m/s koko loppumatkan. Tätä ei ennustaja ollut tiennyt. Vähän oli rivakka keli luovittavaksi, mutta kyllä oli tosi mukava purjehtia. Vene kulki tosi hyvin. Välillä pienensin keulapurjetta hiukan, mutta ei rullatun purjeen muoto oikein toimi luoviessa.

Vaikka keli ei niin hirveän kova ollutkaan, niin kyllä elämänlankoja tekee mieli käyttää varsinkin kannella työskennellessä, kun on yksin veneessä. Turvavaljaat ja autopilotti taitavat olla yksinpurjehtijan parhaita kavereita.

Perillä Röytässä ei tarvinnut olla yksin. Seurakaverit Jari ja Jouko olivat laiturilla ottamassa vastaan ja pursimajan sauna oli lämmitetty valmiiksi.

Saunoimme kunnolla ja pohdimme purjehdusseuramme tulevaisuutta ja monta muutakin tärkeää asiaa.

Laitoimme vielä porukalla kevyen iltapalan. Ruuanlaittoruuaksi meillä oli mustaamakkaraa ja varsinaiseksi ateriaksi pekoniin käärittyjä A-luokan makkaroita.

Olemme lasten kanssa harrastaneet jonkin verran geokätköilyä lähinnä kotikaupungissamme Oulussa. Olen pannut jo kauan sitten merkille, että Iin Röytässäkin on muutama kätkö. Ne vain ovat aina unohtuneet logata.

Sunnuntaina kävimme Kristiinan ja Idan kanssa etsimässä kätköistä toisen. Pojat pelasivat sillä aikaa Minecraftia veneellä. Jonkun aikaa piti annetuissa koordinaateissa pyöriä. Viimein huomasimme jotakin annettuun vihjeeseen liittyvää ja löysimme ovelan kätkön.

Perämeren Suomen puoleisessa saaristossa geokätköjä ei ole kovinkaan paljon. Toisaalta, eipä ole veneilykohteeksi sopivia saariakaan runsaasti. Ruotsin puoleisella Perämerellä geokätköjä on saarissa melko paljonkin. Täytyy yrittää muistaa seuraavalla reissulla.

Lähdimme Oulua kohti iltapäivällä. Sää oli hiukan epävakainen ja tuuli SE 2 – 3 m/s, Kevyttä vastasta siis. Kropsun tienoilla otin isopurjeen peitteen pois ja ryhdyin suunnittelemaan nostamista. Virpiniemen nokalla oli kuitenkin todettava, että tuuli olisi siitäkin eteenpäin aivan pystyvastainen eikä tuulen voimakkuus ollut yhtään kasvanut, vaikka muutama puuska olikin sattunut kohdalle. Laitoin peitteen takaisin, kun saderintama näytti tulevan kohti.

Patelan edustalla ukkoskuuro iski päälle. Tuuli ei onneksi noussut kovimmillaan kuin hiukan toiselle kymmenelle, mutta vettä tuli lujasti. Ajelin autopilotilla ja istuin sprayhoodin alla. Muu perhe piti sadetta sisällä. Salama iski muutaman kerran ihan lähelle. Näkyvyys kävi todella heikoksi ja sytytimme kulkuvalot. Kuuro meni ohi melko nopeasti.

Purjeita emme siis päässeet nostamaan, mutta ehdimme Ouluun aivan ihmisten aikaan. Tavallisestihan venymme Röytässä tosi myöhään ja olemme kotona vasta illalla.

Nousin lauantaina miehistön kanssa jo varhain aamupalalle. Pöydästä kiiruhdimme seurakaverimme Jarin luo ja nousimme M/S Jolina II:een.

Nopealla veneellä suihkasimme läheiseen Iin Praavan kalasatamaan muutamassa minuutissa. Työmatkalta saapunut Kristiina odotti jo meitä laiturilla.

Palasimme Röyttään ihan yhtä sukkelasti. Olipa mukava saada nainen laivaan – siis toinen, Ida-prinsessan lisäksi.

Mamarosassa herkuttelimme anopin leipomalla mustikkapiirakalla, jonka Kristiina toi mukanaan. Omnom.

Mamarosan autopilotin moottori on jo useamman viikon ajan ollut voimaton. Oire on mielestäni viitannut siihen, että aluksen akut ovat loppusuoralla. Jarin kanssa olemme asiaa pohtineet ja hän piti yhtenä mahdollisuutena liitäntöjen hapettumista. Meillä oli tarkoitus tutkia asiaa jo viime viikonloppuna, mutta se unohtui muiden touhujen alle.

Tänä lauantaina selvitimme asian. Mittasimme akut ja totesimme niiden olevan hyvässä kunnossa. Puhdistimme kaikki kengät ja navat hapettumista. Oire ei poistunut. Seuraavaksi testasimme autopilotin moottorin ajamalla sille suoraan virtaa akuista. Toimi vihaisesti eli vikaa ei löytynyt ainakaan moottorista. Kävimme läpi kaikki autopilotin johdot. Sitten avasimme kytkintaulun. Puhdistimme maapuolen kytkentäriman ja kaikki siihen kiinnitetyt liittimet. Vika poistui. Vika oli siis maissa vaikka me olemme merellä.

Iltapäivällä Röyttään saapui runsaasti veneitä. Me pidimme sadetta Jolina II:ssa, jonne pikkugastimme olivat jälleen kerran pystyttäneet elokuvateatterin.

Saunasta saapuessa huomasimme, että satamaan oli saapunut virkavaltaa. Poliisit pitivät laiturissa ruokatuntia.

Poliisien venettä ja varustusta ihmeteltiin laituriparlamentissa. He olivat liikkeellä pienellä avoveneellä ja pukeutuneet melko kevyesti. Maalaisjärkikin sanoo, ettei noin lähdetä veneilemään pimeään, sateiseen ja syksyn epävakaiseen säähän. Vastuutonta ja vaarallista. Eikö viranomaisten pitäisi näyttää esimerkkiä tällaisissa asioissa?

Laituriparlamentissa mietittiin, että pitäisi käydä käskemässä konstaapelit saunomaan, jotta saavat edes itsensä lämpimäksi. Ei heille naureskeltu vaan pikemminkin säälittiin, minkälaisella veneellä työnantaja heidät lähettää syksyiselle merelle.

Samaan aikaan satamaan poikkesivat myös vapaaehtoiset meripelastajat. Vaikka hekin olivat liikkeellä avoveneellä, oli aluksen merikelpoisuus ja varustus aivan toista luokkaa kuin poliisilla.

Perjantaina aamulla kuulin ensimmäisen varman merkin lähestyvästä syksystä: radiossa soi Mamban ”Vielä on kesää jäljellä”.

Kristiina oli työreissulla. Yksin minun ei kuitenkaan tarvinnut merelle lähteä, sillä matkaan lähti kolme reipasta matruusia.

Lähdimme liikkeelle klo 16. Tuuli oli N 1-3 m/s, joten Röyttään mennessä ei juuri viitsinyt ryhtyä purjeita nostamaan. Katoimme sitlooraan välipalaa ja ajelimme moottorilla.

Otto hautautui peräpunkkaan katselemaan pelivideoita Youtubesta.

Ida on saanut juuri eskarikirjan ja ensimmäistä kertaa kotiläksyjä. Ne täytyi tietenkin tehdä heti veneessä valmiiksi.

Otto sai vastuullisen tehtävän Röyttään töijatessa. Kiinnitin poijuhaan poijuun, mutta Oton tehtäväksi jäi säännöstellä köyttä. Otto oli ylpeä suorituksestaan. Eikä suotta, sillä manööveri meni tosi hyvin.

Pimenevä ilta oli Röytässä tunnelmallinen. Miehistön nukkumaanmenon jälkeen jaksoin istua sitloorassa vain hetken, ennen kuin uni alkoi minullakin painaa.

Sunnuntaina Röytästä lähti jälleen veneitä kotimatkalle jo aikaisin aamulla. Me emme pitäneet tälläkään kertaa kiirettä.

Röytän sataman turvallisuus alkaa jo aikalailla huolettaa. Olimme kiinnittäneet Mamarosan ns. purjevenelaiturin melkein päähän länsipuolelle.

Aamupäivällä auringon valo tuli siten sopivasta suunnasta, että yksi laiturien välissä olevista vanhoista betonipainoista kuulsi pintaan Mamarosan lähellä. Kuulin muutama viikko sitten, että painoja on käyty vastikään tutkimassa sukeltamalla. Ainakin osan niistä päällä on vettä vain hiukan yli metri. Sataman opasteethan kertovat tuolla alueella vettä olevan vähintään kaksi metriä.

Lähdimme lopulta liikkeelle kahden aikoihin. Chef Lotina hääräili pentterissä. Tuuli oli W 4 – 5 m/s. Sain nostettua purjeet hyvin yksinkin ja meno oli mukavan leppoisaa.

Virpiniemen tienoilla tuuli alkoi heiketä. Vaihdoimme keulapurjeeksi genaakkerin ja kulkua tuli hiukan lisää.

Oulun edustalla ei enää ison ja genaakkerinkaan yhdistelmällä saanut tukevaan rouvaan vauhtia. Sää oli sopivampi aivan toisenlaisille menopeleille, mutta lilluimme purjeiden kanssa kuitenkin iltaan asti.